Yhteisöllisyyden puute

Meillä Suomessa viljellään sellaista kuvaa, että ihminen on aikuinen sitten, kun hän asuu yksin. Suuria pohdintoja ei tarvita sen huomaamiseen, ettei asia näin ole. Tästä syystä yksityishäkkien määrä on kuitenkin aina ollut suuri ja yhä vieläkin kasvussa. Kehitystä edesauttavat kotiteatterilaitteet ja omat saunat, jotka vähentävät tehokkaasti niitä hetkiä, joina yksilö välttämättä tutustuisi uusiin lajitovereihin. Yhteiset saunavuorot tuntemattomien kanssa kuuluvat vain harvojen ihmistarhojen ominaisuuksiin, hetket, joina monet uusista ajatuksista ovat syntyneet. Viihde palvelee samaa tarkoitusta tuomalla häkki-ihmiselle televisiosarjoja, joissa seurataan kuvitteellisten hahmojen arkea sen sijaan, että harrastettaisiin ja elettäisiin yhteisössä omaa arkea. Kun häkki-ihmiset näin pysyvät riittävän erillisinä yksilöinä muodostamatta voimakasta yhteenkuuluvuutta, heitä on helppo hallita. Suomessa kansa on muutenkin heikkoa vastustamaan kehitystä, vaikka se olisi kovinkin epämieluisaa. Avaintekijänä ohjaamisessa on, että yksilön tulee kokea riippumattomuus, itsenäisyys ja jopa itsekkyys arvokkaiksi, voimakkaiksi ominaisuuksiksi. Voimakkammiksi kuin jakaminen, avun pyytäminen tai sen antaminen. Sillä kuka meistä ei tahtoisi olla voimakas? Suurin näin saavutettava yksilön voima on kuitenkin harhaa ja vähäiseltä todellisuudeltaankin hyvin pieni ei-toivotun kehityksen ja poliittisten voimien kilpailijana. Sellaisiin vaikuttamiseen tarvitaan yhteisöllisyyttä, ei yksilön riippumattomuutta. Ihmisen oikeuksiin kuuluu jäsenyys ja todellinen vuorovaikutus laumassa, jonka luottamusta hän nauttii. Häntä ei tule väärin ihantein ohjata elämään yksin, hajotettuna ja hallittuna laumastaan.